31.03.2012 - 09:14
Tämä ns. syntisen rukous tulee mieleen, kun seuraa paikallislehdessä ollutta vilkasta kirjoittelua seurakuntamme asioista.
Piispantarkastus kuumensi keitosta ja se alkoi kuplia. Sopivasti juuri ennen tarkastusta oli lehtiin noussut kaupungin sosiaalityön ja seurakunnan diakoniatyön välinen konflikti.
Asialla ovat julkisuudessa olleet aktiiviseurakuntalaiset ja luottamushenkilöt, lisäksi paikallislehden oma toimitus on tehnyt ihan ansiokkaita juttuja ennen ja jälkeen piispantarkastuksen.
Tavalliset lukijat ovat saaneet nyt siis seurakunnasta kuvan, että työilmapiiri on tulehtunut eli ihmisten välillä tökkii ja että hallinto ei suju eli asioiden hoito tökkii.
Siinä väkisinkin lukija ihmettelee, että kuinka ne voi puhua lähimmäisen rakastamisesta ja muusta kauniista, kun tappelevat keskenään. Kauniilta puheilta menee vähän niin kuin pohja pois.
”Kirkon paikallinen näkyvä ilmenemismuoto (=seurakunta) on se yhteisö, jonka välityksellä Jumala toimii”, todetaan kirkon virallisissa papereissa. Kirkon tehtävää ja rakennetta ajatellen näin tietenkin on. Tai siis pitäisi olla. Siis rakas seurakuntamme on yhteisö, jonka välityksellä Jumala Suomen kirkossa toimii Naantalin alueella…
Seurakunnan työyhteisö luottamusmieshallintoineen ja vapaaehtoisineen on ihmisten yhteisö Jumalan asialla. Se on vaikea yhtälö, mutta toisaalta vapauttava yhtälö. Vaikka yhteisön jäsenet ovat toinen toistensa silmissä huonoja työntekijöitä tai hankalia rakkikoiria, ovat kaikki taivaallisen työnantajan edessä yhdenvertaisia armon anojia.
Onneksi seurakunta on muutakin kuin työilmapiiriä ja hallintoa. Jatkuvasti autetaan tarvitsevia, kuunnellaan lähimmäisiä, kastetaan, vihitään, haudataan, ollaan yhdessä, vietetään jumalanpalveluksia ja muita hetkiä, jolloin Jumalan henki saa toimia.
02.02.2012 - 22:26
Mitä minulle jäi käteen presidentinvaaleista? Paljon hyvää keskustelua - kyllä!
Entä mikä erottaa nämä vaalit edellisistä? Parempi keskustelutaito - kyllä!
Mikä vielä? Bööö.
Se böö puhutteli minua eniten. Tätä ei ole ihan helppo myöntää, kertoohan se minusta yhtä jos toista. Olen niin lapsenomainen? Olen lapsuudessani jäänyt vaille leikkiä tms.? Entä miten on isäsuhteeni laita? Kaikkea voi ihmetellä.
Mutta ihan tosissaan haluaisin kuulla saarnastuolistakin joskus ”Böö.”
Böö kertoo minulle, että puhuja asettuu samalle ”tasolle” kanssani, hän haluaa leikkiä kanssani. Minä voin vastata hänelle ”böö” ja yhteys syntyy.
Kun yhteys syntyy, avautuvat kuulijan korvat. Toinen ei puhu yläpuolelta ja todistele etevämmyyttään vaan on siinä kaverina puhumassa kaverille.
Ettäkö tämä ei sovi presidentintasoiselle puhujalle? Ilmeisesti ei, koska puhuja on jo pudonnut kilvasta. Ehkä näin ei voi sanoa mies miehelle. Minuun naisena se tepsi.
Siis vieläkin suosittelen sitä saarnamiehelle. Ehkä se ei silloinkaan vaikuttaisi mieskuulijoihin, mutta jumalanpalveluksethan ovat naisvoittoisia…
Raamatun sanoma ei sitä pahenisi, vaikka välillä toteaisi, että böö, näinhän tämä juttu on. Minusta se toisi jutun enemmän kohti.
Kirjoitin äsken saarnamies ihan tarkoituksella. Saarnanaiselle tämä böö ei jostain syystä istu. Naiselle pitäisi kehittää joku toinen juttu. Tässä ei suinkaan ole tasa-arvosta kyse vaan siitä, että mies on mies ja nainen on nainen. Samanarvoisia mutta erilaisia. Böö.
03.01.2012 - 12:59
”… ja hän synnytti pojan, esikoisena. Hän kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut tilaa majapaikassa.”
Juttu ei ole paljoilla sanoilla pilattu. Kristittyjen mielissä maailman mullistava tapahtuma - Jumala syntyi ihmiseksi - ja näin niukasti kuvattu!
Itse asiassa tapahtumaa on kyllä pohjustettu vahvasti Vanhaa Testamenttia myöten ja ympärillä tapahtui paljon. Mutta itse tapahtuma kuitattiin näin. Ja vain yhdessä evankeliumissa näinkin tarkasti.
Sitten parin tuhannen vuoden aikana tästä tapahtumasta on muodostunut ”ikoni”, kuva jouluseimestä. Maria, Joosef ja Jeesus-lapsi. Tämä kuva on pysynyt hämmästyttävän samanlaisena läpi vuosisatojen. Paitsi että ihminen on tietenkin liittänyt mukaan monenlaista symboliikkaa, merkityksiä, jotka rikastuttavat asiaa. Parhaimmillaan ne lisäykset ja muokkaukset peilaavat koko jutun omaan aikaamme.
Meillä Suomessa ollaan oltu yleensä kovin varovaisia. Uskonnollisia kuvia ei julkisilla paikoilla paljon näe. Ne kuuluvat monien mielestä kirkkoon, jossa käyvät ne, jotka niistä ovat kiinnostuneita.
Toisaalta jouluseimi on hellyttävä kokonaisuus, antoisa lähtökohta joulunvietolle, johon halutaan kerätä kaikki ihmisen hyvät ajatukset ja tuntemukset. Sieltä seimestä ikään kuin säteilee sitä kaivattua rakkautta, ylen määrin.
Tältä pohjalta voi ymmärtää, että ns. uskonnollisista kuvista nimenomaan seimiasetelma on helppo omaksua. Siinä ei ole päältä päin katsoen mitään vaikeaa niin kuin on esimerkiksi krusifiksissa, ristiinnaulitussa. Kumpikin kuva on osoitus Jumalan rakkaudesta. Seimi vaan on helpompi, kun ei mieti tarkemmin.
22.10.2011 - 23:50
Vähän tylsää lainata aikakauslehden kirjaesittelyä. Se on yhtä kuin kirjoittaisi siitä mitä toinen kirjoittaa siitä mitä toinen kirjoittaa.
Mutta kun itse oli ajatellut just päivää ennen samaa asiaa, niin ei voi vastustaa kiusausta tarttua samaan aiheeseen.
Olli Valtonen kommentoi siis lokakuun Askel-lehdessä amerikkalaisen Harvey Coxin teosta kristinuskon kehittymisestä.
Alussa ei ollut sana vaan tekeminen. Kristinuskon kolme ensimmäistä vuosisataa oli enemmän tekemistä, luottamista, kuin sanan viljelyä. (Eipäs sekoiteta evankeliumin Sanaan, Jeesukseen..). Uuden asian levittämiseen tietenkin tarvittiin sanoja, mutta niitä ei käytetty vielä oppirakennelmien luomiseen.
Sitten kehittyi uskomusjärjestelmä, tulivat oppilauselmat ja astuivat tekojen edelle. Tämä alkoi siitä kun kristinuskosta tehtiin Rooman valtakunnan virallinen uskonto 300-luvun lopulla.
Alkoi sanojen aikakausi. Ja ankara taistelu oikean opin puolesta. Harhaoppeja karsittiin kovalla kädellä. Paavinvalta eli omaa elämäänsä, ja kansan keskuudessa eli monenlaista uskomusta, joka ei paljoa saanut tukea latinankielisistä teksteistä. Luostarilaitos kehittyi ja säilöi uskon ydintä. Toisaalta oli vaeltaviakin munkkikuntia, jotka nimenomaan kulkivat kansan parissa ja opettivat. Mm. Fransiskus Assisilaisen kohdallakin oli hiuskarvan varassa, ettei tuomittu harhaoppiseksi. Hän kun teki enemmän kuin mietti opinkappaleita.
Uskonpuhdistus käänsi kehityksen uuteen suuntaan, saatiin perustekstit äidinkielellä. Tokkopa sen aikainen Raamattu kuitenkaan vielä kovin paljon muistutti todellista äidinkieltä, Kaanaan kieltä taisi olla. Mutta kuitenkin.
Sitten tarvittiin vielä pitkä aika, valistuksen eli järjen vastaiskut ja toisaalta kansan piiristä syntyneet herätysliikkeet ja paljon muuta ennen kuin päästään nykyaikaan.
Coxin mukaan meidän aikamme on kokenut uskonpuhdistuksen jälkeen kristikunnan suurimman mullistuksen. Cox kutsuu uutta vaihetta Hengen ajanjaksoksi. Oikeaoppisuus jää taka-alalle, tärkeintä on että toimii niin kuin Jeesus opetti. Oikeaoppisuuden sijasta tarvitaan oikeaa elämää. Kristinuskosta on tullut jälleen ruohonjuuriliike, jossa uskotaan, että Pyhä Henki todella toimii.
Ps. Samantapaista kehitystä on nähtävissä maallisessa hallinnossa. On rakennettu monimutkainen ns. demokraattinen järjestelmä, oppirakennelma, joka ei enää tunnu toimivan vaan jossa järjestelmään tukehtunut ihminen etsii suoria vaikutusmahdollisuuksia erilaisten vapaiden ryhmääntymisien kautta.
Tulipas haukattua nyt vähän iso pala. Sulatellaan.
21.08.2011 - 19:22
Silmäni osui lehtiartikkeliin, jossa apulaiskaupunginjohtaja Helsingin seudulta kertoi kaupungin kehittämissuunnitelmista ja haaveistaan. Hänen halunsa on kehittää asukkaille viihtyisä urbaani ympäristö.
Mikäpäs siinä. Kuulostaa hienolta. Viihtyisä kaupunkiympäristö. Kukapa ei nauttisi hyvistä yhteyksistä, kauniista kaduista täynnä shoppailumahdollisuuksia, upeista puistoista, näyttely- ja esiintymistiloista ja lukuisista mielenkiintoisista kahviloista, joihin voi istahtaa katsomaan tyylikkäitä kaupunkilaisia.
Ja mitäpä muutakaan kaupunkiin voi kehittää kuin urbaania, kaupunkimaista ympäristöä!
Herkät vastakarvani nousivat kuitenkin heti pystyyn. Mihin jää viides evankeliumi eli Jumalan ihmeellinen luonto?
Tietysti urbanoisoituneen kaupungin ympäristöön, jonne voipi tehdä miellyttäviä piknikkejä.
Ja onhan niitä auringonnousuja ja –laskuja kaupungissakin.
No, urbanisoituminen vaan irrottaa ihmisen kummasti luonnon kiertokulusta ja ihmeellisyyksistä. Ja myös sen vaatimasta työstä. Näin kesäisen maalla-asumisen jälkeen asian tajuaa taas hyvin. Luonto antaa ja luonto ottaa ja luonto kasvattaa ja hoitaa.
Kaupungissa ihmisen kokemuspiiri rajoittuu ja keskittyy korostetusti ihmiseen. Ihmisen rakentamaan ympäristöön, ihmisen istuttamiin ja kurissa pitämiin puistoihin, kauppojen tyrkyttämiin tavaroihin, passiiviseen vastaanottamiseen. Istutaan konserteissa, löntystetään näyttelyissä, istutaan elokuvissa ja kuppiloissa. Esillä ovat nuoret ja kauniit. Vanhat, raihnaiset ja vähävaraiset pysyvät piilossa.
Eihän kaupunki sinänsä paha ole. Ihminen viihtyy yhteisöissä. Eliväthän ne alkuaikojen kristitytkin kaupungeissa, Jerusalemissa, Efesossa, Korinttossa jne... ja Roomassakin, joka oli ihan suurkaupunki. Kuitenkin elämä oli vielä maanläheistä, kotieläimiäkin oli joka nurkassa.
Nykyajan urbaani ympäristö teknistyy kovaa vauhtia ja työntää kedot, kalliot ja ojanpenkareet historiaan. Kaikki on päällystettyä, kivettyä. Eivät putkahtele luonnonkukat penkereillä. Istutukset ovat kurinalaisia, helppohoitoisia.
Ja kumma, miten ihminen kasvaa urbaaniin ympäristöönsä, alkaa pitää sitä ainoana oikeana. Jos voikukka sattuu pääsemään johonkin rakoon, niin heti tekee mieli nyhtää pois.
Tämmösiä me olemme. Mutta pitäisiköhän olla varuillaan tämän kehityksen suhteen?
Naantalin kirkoissa vietetään luomakunnan sunnuntaita kerran vuodessa eli viidennellä evankeliumilla on vielä oma pieni tilansa. Ainakin nimellisesti.
|
Kirjoittaja
Maallikon näkökulmaa seurakuntaelämään, uskonelämään ja
ihan tavalliseen elämään - Blogi kuuluu Naantalin seurakunnan henkilökunnan ja luottamushenkilöiden blogien sarjaan.
TÄTÄ BLOGIA EMÄNNÖI
 Maija Karinkanta kirkkovaltuuston, kirkkoneuvoston ja Vesper-lehden toimituskunnan jäsen.
VASTUU
Huom!
Naantalin seurakunta ei ole vastuussa blogien sisällöstä! Sisältövastuu kussakin seurakunnan blogissa on henkilökohtaisesti jokaisella kirjoittajalla.
|
