03.01.2012 - 12:59
”… ja hän synnytti pojan, esikoisena. Hän kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut tilaa majapaikassa.”
Juttu ei ole paljoilla sanoilla pilattu. Kristittyjen mielissä maailman mullistava tapahtuma - Jumala syntyi ihmiseksi - ja näin niukasti kuvattu!
Itse asiassa tapahtumaa on kyllä pohjustettu vahvasti Vanhaa Testamenttia myöten ja ympärillä tapahtui paljon. Mutta itse tapahtuma kuitattiin näin. Ja vain yhdessä evankeliumissa näinkin tarkasti.
Sitten parin tuhannen vuoden aikana tästä tapahtumasta on muodostunut ”ikoni”, kuva jouluseimestä. Maria, Joosef ja Jeesus-lapsi. Tämä kuva on pysynyt hämmästyttävän samanlaisena läpi vuosisatojen. Paitsi että ihminen on tietenkin liittänyt mukaan monenlaista symboliikkaa, merkityksiä, jotka rikastuttavat asiaa. Parhaimmillaan ne lisäykset ja muokkaukset peilaavat koko jutun omaan aikaamme.
Meillä Suomessa ollaan oltu yleensä kovin varovaisia. Uskonnollisia kuvia ei julkisilla paikoilla paljon näe. Ne kuuluvat monien mielestä kirkkoon, jossa käyvät ne, jotka niistä ovat kiinnostuneita.
Toisaalta jouluseimi on hellyttävä kokonaisuus, antoisa lähtökohta joulunvietolle, johon halutaan kerätä kaikki ihmisen hyvät ajatukset ja tuntemukset. Sieltä seimestä ikään kuin säteilee sitä kaivattua rakkautta, ylen määrin.
Tältä pohjalta voi ymmärtää, että ns. uskonnollisista kuvista nimenomaan seimiasetelma on helppo omaksua. Siinä ei ole päältä päin katsoen mitään vaikeaa niin kuin on esimerkiksi krusifiksissa, ristiinnaulitussa. Kumpikin kuva on osoitus Jumalan rakkaudesta. Seimi vaan on helpompi, kun ei mieti tarkemmin.
22.10.2011 - 23:50
Vähän tylsää lainata aikakauslehden kirjaesittelyä. Se on yhtä kuin kirjoittaisi siitä mitä toinen kirjoittaa siitä mitä toinen kirjoittaa.
Mutta kun itse oli ajatellut just päivää ennen samaa asiaa, niin ei voi vastustaa kiusausta tarttua samaan aiheeseen.
Olli Valtonen kommentoi siis lokakuun Askel-lehdessä amerikkalaisen Harvey Coxin teosta kristinuskon kehittymisestä.
Alussa ei ollut sana vaan tekeminen. Kristinuskon kolme ensimmäistä vuosisataa oli enemmän tekemistä, luottamista, kuin sanan viljelyä. (Eipäs sekoiteta evankeliumin Sanaan, Jeesukseen..). Uuden asian levittämiseen tietenkin tarvittiin sanoja, mutta niitä ei käytetty vielä oppirakennelmien luomiseen.
Sitten kehittyi uskomusjärjestelmä, tulivat oppilauselmat ja astuivat tekojen edelle. Tämä alkoi siitä kun kristinuskosta tehtiin Rooman valtakunnan virallinen uskonto 300-luvun lopulla.
Alkoi sanojen aikakausi. Ja ankara taistelu oikean opin puolesta. Harhaoppeja karsittiin kovalla kädellä. Paavinvalta eli omaa elämäänsä, ja kansan keskuudessa eli monenlaista uskomusta, joka ei paljoa saanut tukea latinankielisistä teksteistä. Luostarilaitos kehittyi ja säilöi uskon ydintä. Toisaalta oli vaeltaviakin munkkikuntia, jotka nimenomaan kulkivat kansan parissa ja opettivat. Mm. Fransiskus Assisilaisen kohdallakin oli hiuskarvan varassa, ettei tuomittu harhaoppiseksi. Hän kun teki enemmän kuin mietti opinkappaleita.
Uskonpuhdistus käänsi kehityksen uuteen suuntaan, saatiin perustekstit äidinkielellä. Tokkopa sen aikainen Raamattu kuitenkaan vielä kovin paljon muistutti todellista äidinkieltä, Kaanaan kieltä taisi olla. Mutta kuitenkin.
Sitten tarvittiin vielä pitkä aika, valistuksen eli järjen vastaiskut ja toisaalta kansan piiristä syntyneet herätysliikkeet ja paljon muuta ennen kuin päästään nykyaikaan.
Coxin mukaan meidän aikamme on kokenut uskonpuhdistuksen jälkeen kristikunnan suurimman mullistuksen. Cox kutsuu uutta vaihetta Hengen ajanjaksoksi. Oikeaoppisuus jää taka-alalle, tärkeintä on että toimii niin kuin Jeesus opetti. Oikeaoppisuuden sijasta tarvitaan oikeaa elämää. Kristinuskosta on tullut jälleen ruohonjuuriliike, jossa uskotaan, että Pyhä Henki todella toimii.
Ps. Samantapaista kehitystä on nähtävissä maallisessa hallinnossa. On rakennettu monimutkainen ns. demokraattinen järjestelmä, oppirakennelma, joka ei enää tunnu toimivan vaan jossa järjestelmään tukehtunut ihminen etsii suoria vaikutusmahdollisuuksia erilaisten vapaiden ryhmääntymisien kautta.
Tulipas haukattua nyt vähän iso pala. Sulatellaan.
21.08.2011 - 19:22
Silmäni osui lehtiartikkeliin, jossa apulaiskaupunginjohtaja Helsingin seudulta kertoi kaupungin kehittämissuunnitelmista ja haaveistaan. Hänen halunsa on kehittää asukkaille viihtyisä urbaani ympäristö.
Mikäpäs siinä. Kuulostaa hienolta. Viihtyisä kaupunkiympäristö. Kukapa ei nauttisi hyvistä yhteyksistä, kauniista kaduista täynnä shoppailumahdollisuuksia, upeista puistoista, näyttely- ja esiintymistiloista ja lukuisista mielenkiintoisista kahviloista, joihin voi istahtaa katsomaan tyylikkäitä kaupunkilaisia.
Ja mitäpä muutakaan kaupunkiin voi kehittää kuin urbaania, kaupunkimaista ympäristöä!
Herkät vastakarvani nousivat kuitenkin heti pystyyn. Mihin jää viides evankeliumi eli Jumalan ihmeellinen luonto?
Tietysti urbanoisoituneen kaupungin ympäristöön, jonne voipi tehdä miellyttäviä piknikkejä.
Ja onhan niitä auringonnousuja ja –laskuja kaupungissakin.
No, urbanisoituminen vaan irrottaa ihmisen kummasti luonnon kiertokulusta ja ihmeellisyyksistä. Ja myös sen vaatimasta työstä. Näin kesäisen maalla-asumisen jälkeen asian tajuaa taas hyvin. Luonto antaa ja luonto ottaa ja luonto kasvattaa ja hoitaa.
Kaupungissa ihmisen kokemuspiiri rajoittuu ja keskittyy korostetusti ihmiseen. Ihmisen rakentamaan ympäristöön, ihmisen istuttamiin ja kurissa pitämiin puistoihin, kauppojen tyrkyttämiin tavaroihin, passiiviseen vastaanottamiseen. Istutaan konserteissa, löntystetään näyttelyissä, istutaan elokuvissa ja kuppiloissa. Esillä ovat nuoret ja kauniit. Vanhat, raihnaiset ja vähävaraiset pysyvät piilossa.
Eihän kaupunki sinänsä paha ole. Ihminen viihtyy yhteisöissä. Eliväthän ne alkuaikojen kristitytkin kaupungeissa, Jerusalemissa, Efesossa, Korinttossa jne... ja Roomassakin, joka oli ihan suurkaupunki. Kuitenkin elämä oli vielä maanläheistä, kotieläimiäkin oli joka nurkassa.
Nykyajan urbaani ympäristö teknistyy kovaa vauhtia ja työntää kedot, kalliot ja ojanpenkareet historiaan. Kaikki on päällystettyä, kivettyä. Eivät putkahtele luonnonkukat penkereillä. Istutukset ovat kurinalaisia, helppohoitoisia.
Ja kumma, miten ihminen kasvaa urbaaniin ympäristöönsä, alkaa pitää sitä ainoana oikeana. Jos voikukka sattuu pääsemään johonkin rakoon, niin heti tekee mieli nyhtää pois.
Tämmösiä me olemme. Mutta pitäisiköhän olla varuillaan tämän kehityksen suhteen?
Naantalin kirkoissa vietetään luomakunnan sunnuntaita kerran vuodessa eli viidennellä evankeliumilla on vielä oma pieni tilansa. Ainakin nimellisesti.
16.07.2011 - 13:55
Hengelliset kesäjuhlat tankkaavat pitkän talven varalle. Tämä on aika yleinen käsitys kesäjuhlien merkityksestä. Omasta kokemuksesta olen kovasti samaa mieltä.
Vaikka Jumala-suhde on ”kokoaikainen” ja vaikka sitä ruokii suht säännöllisesti vuoden ympäri niin tarvetta on vahvistaville ja syventäville jaksoille.
Ihan niinkuin ihmissuhteissakin. Suhde kummasti alkaa elää ihan toisella tavalla, kun on vietetty aikaa yhdessä intensiivisesti.
Tänä kesänä minulla oli mahdollisuus osallistua New Wine –kesätapahtumaan Himoisissa, Jämsän naapurustossa.
New Wine on kansainvälinen verkosto, jonka tarkoitus on uudistaa, tuoda uutta viiniä paikallisille seurakunnille.
Jeesus kyllä varoitti, että vanhat nahkaleilit halkeavat, jos kaataa uutta viiniä niihin. Uusi viini on kaadettava uusiin nahkaleilihin.
New Wine –liike ei varmastikaan toivo, että vanhat seurakunnat halkeaisivat vaan että uuden viini maistelu virkistäisi.
”Ei kukaan, joka on juonut vanhaa viiniä, halua uutta. Hänen mielestään vanha on hyvää.” (Luuk 5:39) Mitä tämä sitten on? Tarkoittaako Jeesus sitä, että ihminen on luonnostaan aina uudistumista vastaan? Tiedä häntä.
Uusi viini joka tapauksessa maistui, vaikka nahkani on vanha. Yhtä lailla uskon, että kaikista muistakin hengellisistä kesäjuhlista tullaan kotiin ikään kuin uutta viiniä saaneina.
16.06.2011 - 17:27
Ajatukseni ovat pitkään pyörineet pyhän ehtoollisen ympärillä.
Se on niin ihmeellinen viesti Herraltamme. Käytännöllinen ja samalla mystinen muistutus siitä, mikä Hänen ja minun/meidän suhteemme on.
Sanallisesti ehtoollista on määritelty monella tavalla. Kirkon pyhänä sakramenttina sillä tietenkin on ”virallinen” määrittely, mutta se ei varmaan kerro sitä moninaisuutta, miten itse kukin ehtoollisen kokee.
Kuva voi antaa enemmän tilaa ajatuksille ja tuntemuksille. Toisaalta kuvakin voi toimia rajaavana. Leonardo da Vincin 1400- ja 1500-luvun vaihteessa maalaama Viimeinen ehtoollinen on vuosisadat ollut ehtoollisen ikoni.
Nyt Turun Tuomiokirkossa on esillä tämän ajan kuvallisia tulkitsijoita. Nämä kolmen taiteilijan kuvat eivät rajaa, eivät määrittele. da Vinci on kyllä vielä mukana, mutta vain antamassa potkua uusille näkemyksille.
Kun ensimmäisen kerran kävin katsomassa näitä kuvia (veistoskin on kuva), en oikein saanut mistään kiinni. Francine LeClercqin ehtoollispöytä oli minusta kikkailua, Andy Warholin sähkötuolit eivät auenneet ja Pauno Pohjolaisen suurten veistosten katku häiritsi.
Toisella katsomalla koetin syventyä. da Vinci on lähteiden mukaan pyrkinyt siihen, että katsoja tunnistaisi jokaisessa opetuslapsessa esitetyn ihmistyypin, persoonan. Ja voisi ehkä samaistua sillä tavalla johonkin heistä. LeClercqillä on ollut sama ajatus, että katsoja voisi samaistua pöydän ympärillä oleviin. Ei vaan oikein kolahtanut meikäläiseen.
Warholin sähkötuoleja mietin pisimpään. Kuolemaantuomittu sai ns. viimeisen ehtoollisen ennen teloitusta, jossa sovitti rikoksensa. Se on ihmisten lain mukaista toimintaa, ehkä semmoisena karmiva vertaus Kristuksen sovitustehtävään.
Pauno Pojolaisen karitsa ja Kristuksen pää vaikuttavat koollaan ja oudolla materiaalillaan. Karitsa alkaa kuitenkin olla nykyihmiselle kaukainen vertaus sovintouhrista, vaikka se kristityille onkin ikiaikainen ihana Kristuksen vertauskuva. Kristuksen kasvoveistoksessa vaikutti eniten koko. Se ikään kuin kertoi kaikenkattavasta Kristuksesta ja sovituksesta.
Mutta silti katselen mieluummin Naantalin kirkon alttarilla olevaa pientä puista Kristuksen päätä, sen armahtavaa, levollista ilmettä.
|
Kirjoittaja
Maallikon näkökulmaa seurakuntaelämään, uskonelämään ja
ihan tavalliseen elämään - Blogi kuuluu Naantalin seurakunnan henkilökunnan ja luottamushenkilöiden blogien sarjaan.
TÄTÄ BLOGIA EMÄNNÖI
 Maija Karinkanta kirkkovaltuuston, kirkkoneuvoston ja Vesper-lehden toimituskunnan jäsen.
VASTUU
Huom!
Naantalin seurakunta ei ole vastuussa blogien sisällöstä! Sisältövastuu kussakin seurakunnan blogissa on henkilökohtaisesti jokaisella kirjoittajalla.
|
