Lehtien ja radion haastatteluista on viime aikoina ottanut silmään ja korvaan se, että maailman meno on pielessä.

 

Onko se jokaisen sukupolven havainto jossain elämän vaiheessa?

 

Onko se hyvinvoinnissa elävän ihmisen turhautumista?

 

Huomaanko itse vain ne jutut ja vain sen tähden, että itse olen jotenkin samaa mieltä?

 

Ylen ykkösellä Kultakuumeessa on seurattu Mikko von Bruunia, joka vaeltaa kohti Santiago de Compostelaa. Kuluneella viikolla Bruunin terveiset olivat mm., että ns. kvarttaalitalousmentaliteetti vieroksuttaa entistä enemmän. Ja kirkolle tuli terveisiä, että kirkko on unohtanut tehtävänsä. Ihminen on henkinen ja hengellinen olento ja sitä puolta tarttis kehittää jatkuvasti. Toimittajan uteluun, mikä on tuntunut tärkeimmältä asialta siellä kävellessä, totesi von Bruun, että se, että pystyy jonkun kanssa jakamaan jotakin molemmille osapuolille tärkeää. Että syntyy sellainen paljon puhuttu kohtaaminen.

 

Heikki Sarmanto totesi samana päivänä samalla kanavalla, että nykymeno kauhistuttaa. Parhaillaan hän säveltää Eino Leinon runoja…

 

Kuitenkin haastattelututkimusten mukaan me suomalaiset tunnemme itsemme nykyään enimmäkseen onnellisiksi. Siis me voimme hyvin, mutta kauhistelemme maailman menoa.

Eikös kaikki ole sitten paikallaan.