sunnuntai, 10. kesäkuu 2012

Ei kuulu minulle!

En tiennyt itkeäkö vai nauraa. Vai kumpaakin. 

Eipä ole ennen tullut oltua kirkollisessa juhlassa, jossa kuulijat valuvat hiljalleen ulos paljon ennen juhlan päättymistä.
Vaikka itse arkkipiispa on paikalla.

 
Naantalin kirkko otettiin korjauksen jälkeen käyttöön. Juhlavasti. Oikein ylenmäärin juhlavasti, kun elettiin Musiikkijuhlienkin aikaa.
Musiikki oli mahtavaa, taidokasta ja runsasta. Sanalle oli parhaat mahdolliset puitteet. Presidentti Tarja Halonenkin juhlisti vielä läsnäolollaan tilaisuutta.
 
Ja sitten se sana ei kuulunut.
 
Äänentoistolaitteet oli juuri uusittu. Miksi ei kuulunut? Penkeissä suhistiin, että huonot laitteet. Vai oliko käyttäjistä kiinni? Ei osattu puhua oikealta etäisyydeltä. Tiedä häntä. Supinaksi meni ja juhlatunnelma tragikoomistui. Puhujat puhuivat ja väki kaikkosi.
 
Tuntoja purettiin vielä ulkosalla kahvikupin ääressä. Miksei meistä kukaan reagoinut ja mennyt etupenkkiin sanomaan, että sitä kauemmas ei kuulu?
Miksi kaikki ajateltiin vaan, että kyllä kai joku asianomainen
hoitaa asian ja kärsitään nyt vaan siivosti. Mariantyttärien urhoollinen Sisar Janina käveli kyllä viimein kertomaan etupenkkiin, mutta siihen mennessä oli jo suurin osa menetetty. Eikä senkään jälkeen asia parantunut.
 
Meissä jokaisessa saisi olla varmaan enemmän siviilirohkeutta, että hoidettaisiin tällaiset tilanteet saman tien. Kirkon Herra ihan varmasti riemastuisi, jos joku meistä rohkenisi todeta ääneen, että haloo, tänne ei kuulu.
 

lauantai, 31. maaliskuu 2012

Herra, armahda meitä

Tämä ns. syntisen rukous tulee mieleen, kun seuraa paikallislehdessä ollutta vilkasta kirjoittelua seurakuntamme asioista.

Piispantarkastus kuumensi keitosta ja se alkoi kuplia. Sopivasti juuri ennen tarkastusta oli lehtiin noussut kaupungin sosiaalityön ja seurakunnan diakoniatyön välinen konflikti.

Asialla ovat julkisuudessa olleet aktiiviseurakuntalaiset ja luottamushenkilöt, lisäksi paikallislehden oma toimitus on tehnyt ihan ansiokkaita juttuja ennen ja jälkeen piispantarkastuksen.

Tavalliset lukijat ovat saaneet nyt siis seurakunnasta kuvan, että työilmapiiri on tulehtunut eli ihmisten välillä tökkii ja että hallinto ei suju eli asioiden hoito tökkii.
Siinä väkisinkin lukija ihmettelee, että kuinka ne voi puhua lähimmäisen rakastamisesta ja muusta kauniista, kun tappelevat keskenään. Kauniilta puheilta menee vähän niin kuin pohja pois.

”Kirkon paikallinen näkyvä ilmenemismuoto (=seurakunta) on se yhteisö, jonka välityksellä Jumala toimii”, todetaan kirkon virallisissa papereissa. Kirkon tehtävää ja rakennetta ajatellen näin tietenkin on. Tai siis pitäisi olla. Siis rakas seurakuntamme on yhteisö, jonka välityksellä Jumala Suomen kirkossa toimii Naantalin alueella…

Seurakunnan työyhteisö luottamusmieshallintoineen ja vapaaehtoisineen on ihmisten yhteisö Jumalan asialla. Se on vaikea yhtälö, mutta toisaalta vapauttava yhtälö. Vaikka yhteisön jäsenet ovat toinen toistensa silmissä huonoja työntekijöitä tai hankalia rakkikoiria, ovat kaikki taivaallisen työnantajan edessä yhdenvertaisia  armon anojia.

Onneksi seurakunta on muutakin kuin työilmapiiriä ja hallintoa. Jatkuvasti autetaan tarvitsevia, kuunnellaan lähimmäisiä, kastetaan, vihitään, haudataan, ollaan yhdessä, vietetään jumalanpalveluksia ja muita hetkiä, jolloin Jumalan henki saa toimia.

torstai, 2. helmikuu 2012

Bööö

Mitä minulle jäi käteen presidentinvaaleista? Paljon hyvää keskustelua - kyllä!
Entä mikä erottaa nämä vaalit edellisistä? Parempi keskustelutaito - kyllä!
Mikä vielä? Bööö.

Se böö puhutteli minua eniten. Tätä ei ole ihan helppo myöntää, kertoohan se minusta yhtä jos toista. Olen niin lapsenomainen? Olen lapsuudessani jäänyt vaille leikkiä tms.? Entä miten on isäsuhteeni laita? Kaikkea voi ihmetellä.
Mutta ihan tosissaan haluaisin kuulla saarnastuolistakin joskus ”Böö.”
 
Böö kertoo minulle, että puhuja asettuu samalle ”tasolle” kanssani, hän haluaa leikkiä kanssani. Minä voin vastata hänelle ”böö” ja yhteys syntyy.
 
Kun yhteys syntyy, avautuvat kuulijan korvat. Toinen ei puhu yläpuolelta ja todistele etevämmyyttään vaan on siinä kaverina puhumassa kaverille.
 
Ettäkö tämä ei sovi presidentintasoiselle puhujalle? Ilmeisesti ei, koska puhuja on jo pudonnut kilvasta. Ehkä näin ei voi sanoa mies miehelle. Minuun naisena se tepsi.
 
Siis vieläkin suosittelen sitä saarnamiehelle. Ehkä se ei silloinkaan vaikuttaisi mieskuulijoihin, mutta jumalanpalveluksethan ovat naisvoittoisia…
Raamatun sanoma ei sitä pahenisi, vaikka välillä toteaisi, että böö, näinhän tämä juttu on. Minusta se toisi jutun enemmän kohti.
 
Kirjoitin äsken saarnamies ihan tarkoituksella. Saarnanaiselle tämä böö ei jostain syystä istu. Naiselle pitäisi kehittää joku toinen juttu. Tässä ei suinkaan ole tasa-arvosta kyse vaan siitä, että mies on mies ja nainen on nainen. Samanarvoisia mutta erilaisia. Böö.
 
 

tiistai, 3. tammikuu 2012

Joulunjälkeisiä

”… ja hän synnytti pojan, esikoisena. Hän kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut tilaa majapaikassa.”

Juttu ei ole paljoilla sanoilla pilattu. Kristittyjen mielissä maailman mullistava tapahtuma  -   Jumala syntyi ihmiseksi  - ja näin niukasti kuvattu!
 
Itse asiassa tapahtumaa on kyllä pohjustettu vahvasti Vanhaa Testamenttia myöten ja ympärillä tapahtui paljon. Mutta itse tapahtuma kuitattiin näin. Ja vain yhdessä evankeliumissa näinkin tarkasti.
 
Sitten parin tuhannen vuoden aikana tästä tapahtumasta on muodostunut  ”ikoni”, kuva jouluseimestä. Maria, Joosef ja Jeesus-lapsi. Tämä kuva on pysynyt hämmästyttävän samanlaisena läpi vuosisatojen. Paitsi että ihminen on tietenkin liittänyt mukaan monenlaista symboliikkaa, merkityksiä, jotka rikastuttavat asiaa. Parhaimmillaan ne lisäykset ja muokkaukset peilaavat koko jutun omaan aikaamme.
 
Meillä Suomessa ollaan oltu yleensä kovin varovaisia. Uskonnollisia kuvia ei julkisilla paikoilla paljon näe. Ne kuuluvat monien mielestä kirkkoon, jossa käyvät ne, jotka niistä ovat kiinnostuneita.
 
Toisaalta jouluseimi on hellyttävä kokonaisuus, antoisa lähtökohta joulunvietolle, johon halutaan kerätä kaikki ihmisen hyvät ajatukset ja tuntemukset. Sieltä seimestä ikään kuin säteilee sitä kaivattua rakkautta, ylen määrin.
 
Tältä pohjalta voi ymmärtää, että ns. uskonnollisista kuvista nimenomaan seimiasetelma on helppo omaksua. Siinä ei ole päältä päin katsoen mitään vaikeaa niin kuin on esimerkiksi krusifiksissa, ristiinnaulitussa. Kumpikin kuva on osoitus Jumalan rakkaudesta. Seimi vaan on helpompi, kun ei mieti tarkemmin.
 

lauantai, 22. lokakuu 2011

Kristinuskon pitkä perspektiivi

Vähän tylsää lainata aikakauslehden kirjaesittelyä. Se on yhtä kuin kirjoittaisi siitä mitä toinen kirjoittaa siitä mitä toinen kirjoittaa.

Mutta kun itse oli ajatellut just päivää ennen samaa asiaa, niin ei voi vastustaa kiusausta tarttua samaan aiheeseen.



Olli Valtonen kommentoi siis lokakuun Askel-lehdessä amerikkalaisen Harvey Coxin teosta kristinuskon kehittymisestä.



Alussa ei ollut sana vaan tekeminen. Kristinuskon kolme ensimmäistä vuosisataa oli enemmän tekemistä, luottamista, kuin sanan viljelyä. (Eipäs sekoiteta evankeliumin Sanaan, Jeesukseen..). Uuden asian levittämiseen tietenkin tarvittiin sanoja, mutta niitä ei käytetty vielä oppirakennelmien luomiseen.

Sitten kehittyi uskomusjärjestelmä, tulivat oppilauselmat ja astuivat tekojen edelle. Tämä

alkoi siitä kun kristinuskosta tehtiin Rooman valtakunnan virallinen uskonto 300-luvun lopulla.

 

Alkoi sanojen aikakausi. Ja ankara taistelu oikean opin puolesta. Harhaoppeja karsittiin kovalla kädellä. Paavinvalta eli omaa elämäänsä, ja kansan keskuudessa eli monenlaista uskomusta, joka ei paljoa saanut tukea latinankielisistä teksteistä. Luostarilaitos kehittyi ja säilöi uskon ydintä. Toisaalta oli vaeltaviakin munkkikuntia, jotka nimenomaan kulkivat kansan parissa ja opettivat. Mm. Fransiskus Assisilaisen kohdallakin oli hiuskarvan varassa, ettei tuomittu harhaoppiseksi. Hän kun teki enemmän kuin mietti opinkappaleita.

 

Uskonpuhdistus käänsi kehityksen uuteen suuntaan, saatiin perustekstit äidinkielellä. Tokkopa sen aikainen Raamattu kuitenkaan vielä kovin paljon muistutti todellista äidinkieltä, Kaanaan kieltä taisi olla. Mutta kuitenkin.

 

Sitten tarvittiin vielä pitkä aika, valistuksen eli järjen vastaiskut ja toisaalta kansan piiristä syntyneet herätysliikkeet ja paljon muuta ennen kuin päästään nykyaikaan.

 

Coxin mukaan meidän aikamme on kokenut uskonpuhdistuksen jälkeen kristikunnan suurimman mullistuksen. Cox kutsuu uutta vaihetta Hengen ajanjaksoksi. Oikeaoppisuus jää taka-alalle, tärkeintä on että toimii niin kuin Jeesus opetti. Oikeaoppisuuden sijasta tarvitaan oikeaa elämää. Kristinuskosta on tullut jälleen ruohonjuuriliike, jossa uskotaan, että Pyhä Henki todella toimii.

 

Ps. Samantapaista kehitystä on nähtävissä maallisessa hallinnossa. On rakennettu monimutkainen ns. demokraattinen järjestelmä, oppirakennelma, joka ei enää tunnu toimivan vaan jossa järjestelmään tukehtunut ihminen etsii suoria vaikutusmahdollisuuksia erilaisten vapaiden ryhmääntymisien kautta.

 

Tulipas haukattua nyt vähän iso pala. Sulatellaan.