Seurakunnan rivijäsen on vielä autuaan tietämätön siitä kuhinasta, mikä luottamushenkilöiden riveissä jo käy. Nimittäin ensi syksyn seurakuntavaalit. Mistä löytää parhaat mahdolliset ehdokkaat omalle ryhmälle.

Vaalien tunnussana tuntuu olevan kerran taas nuoret. Ensinnäkin sen tähden, että nyt ensimmäistä kertaa 16-vuotiaat saavat äänestää. Toiseksi sen tähden, että yleinen toive, suoranainen pakkomielle, tuntuu olevan saada seurakunnan toimintaan mukaan nuoria aikuisia.

Mutta miksi havitella jotain niin epärealistista? Nuorilla aikuisilla on kädet täynnä perhettä, uraa ja itsensä toteuttamista. Miksi vielä painostaa heitä velvollisuuksilla seurakuntaa kohtaa?

Miksi ei suostuttaisi siihen elämän luontaiseen kulkuun, että aikansa kutakin. Seurakunnan aika tulee aikanaan. Kun perhe on hoidettu, kun työelämän paineet ovat hellittäneet, kun omat vanhemmat on hoidettu. Sitten on aikaa tuoda oma kortensa seurakunnan kekoon.

Patavanhoillistako? Epäkristillistäkö? Etteivätkö nuoret muka tarvitse seurakuntaa?

Tietysti tarvitsevat. Siitä ei ole kyse. He nimenomaan tarvitsevat seurakuntaa, joka antaa levon ja virkistyksen paikan. Jossa saa jättää roolit sivuun. Joka auttaa järjestämään päässä myllertäviä ajatuksia. Joka auttaa erottamaan hyvän ja pahan. Joka lohduttaa ja tukee silloin, kun sitä tarvitaan. Ja joka tuo toivon elämään.

Mutta heillä ei ole aikaa tuottaa tarjolle tätä kaikkea hyvää.  Se on varttuneempien homma. Ja sitten kun nuoremmat varttuvat, he ryhtyvät vuorollaan tuumasta toimeen.

Tämä utopia edellyttää tietenkin, että sukupolvien välillä ei olisi sitä kulua. Että vanhemmilla olisi viisautta nähdä ja kuulostella mitä nuoremmat kulloinkin tarvitsevat. Ja että vanhemmilla olisi halua ja taitoa tarjota niitä oikeita asioita.