Yritystä uskon suuntaan on. On uudenlaista avoimuutta kysellä asioita suoraan. Ja on uudenlista avoimuutta tuoda esiin myös oma ”uskottomuutensa” , oma kipuilunsa uskonasioiden parissa.

TV:stä tuli neliosainen sarja ”Mitä uskoa?”, joka oli kuvaus vilpittömästä etsimisestä. Etsittiin uskoa siihen, mihin kirkossa uskotaan, eli kristittyjen Jumalaan. Monen asiantuntijan puheenvuoroin yritettiin asiaa selittää. Usko ei löytynyt tällä tavalla. Etsimistä luvattiin onneksi kuitenkin jatkaa.

Rannikkoseudussa merimaskulainen seurakunnan luottamushenkilö perustelee eroaan kirkosta sillä, että ei ole saanut ”järkeenkäypiä” selityksiä kristinuskon perusasioille. Eroamalla hän sai rauhan mieleensä, ristiriita oli poissa. Sananmukaisesti risti-riita.

Vastustusta on

Vapaa-ajattelijat harjoittavat aktiivista ”pelastustoimintaa”, jotta ihmisten ei tarvitsisi kärsiä edellä kuvatusta risti-riidasta.

Mitä meiltä puuttuu?

Kieli puuttuu. Yhteinen kieli. Kirkosta erillään tai erilleen kasvaneiden ja kirkon piirissä elävien välillä ei ole yhteistä kieltä. Uskovilla on fakkikielensä, joka karkottaa kieltä osaamattomat. Kyllä tämä tiedostetaankin, mutta ihmeen vähän ongelman poistamiseksi on tehty.

Juristeilla on oma kielensä, lääkäreillä omansa jne. Mutta heidän tehtävänsä ei ole tehdä kaikista  juristeja tai lääkäreitä. Uskovaisten tehtävä sitä vastoin on levittää sanomaa Jeesuksesta eteenpäin. Tulkkeja siis tunnutaan tarvittavan. Kristinuskon pitäisi kääntyä tämän ajan ihmisen tajuttavaksi asiaksi.

Tajuaminen tarkoittaa ymmärtämistä, mutta ei järkeistämistä. Uskon on uskomista, siihen ei järki tuo viimeistä palaa, mutta uskonasiatkin täytyy ymmärtää. Jeesuksen vertaukset on tarkoitettu tämänkin päivän ihmiselle, vuorisaarna samoin. Raamatun kokonaisuus on valtava sanoma. Tulkin työ näissä asioissa on todellista työtä, johon kirkon soisi paneutuvan enemmän byrokratiansa kustannuksella.