Sanallisesti ehtoollista on määritelty monella tavalla. Kirkon pyhänä sakramenttina sillä tietenkin on ”virallinen” määrittely, mutta se ei varmaan kerro sitä moninaisuutta, miten itse kukin ehtoollisen kokee.

 

Kuva voi antaa enemmän tilaa ajatuksille ja tuntemuksille. Toisaalta kuvakin voi toimia rajaavana. Leonardo da Vincin 1400- ja 1500-luvun vaihteessa maalaama Viimeinen ehtoollinen on vuosisadat ollut ehtoollisen ikoni.

 

Nyt Turun Tuomiokirkossa on esillä tämän ajan kuvallisia tulkitsijoita. Nämä kolmen taiteilijan kuvat eivät rajaa, eivät määrittele. da Vinci on kyllä vielä mukana, mutta vain antamassa potkua uusille näkemyksille.

 

Kun ensimmäisen kerran kävin katsomassa näitä kuvia (veistoskin on kuva), en oikein saanut mistään kiinni. Francine LeClercqin ehtoollispöytä oli minusta kikkailua, Andy Warholin sähkötuolit eivät auenneet ja Pauno Pohjolaisen suurten veistosten katku häiritsi.

 

Toisella katsomalla koetin syventyä. da Vinci on lähteiden mukaan pyrkinyt siihen, että katsoja tunnistaisi jokaisessa opetuslapsessa esitetyn ihmistyypin, persoonan. Ja voisi ehkä samaistua sillä tavalla johonkin heistä. LeClercqillä on ollut sama ajatus, että katsoja voisi samaistua pöydän ympärillä oleviin. Ei vaan oikein kolahtanut meikäläiseen.

 

Warholin sähkötuoleja mietin pisimpään. Kuolemaantuomittu sai ns. viimeisen ehtoollisen ennen teloitusta, jossa sovitti rikoksensa. Se on ihmisten lain mukaista toimintaa, ehkä semmoisena karmiva vertaus Kristuksen sovitustehtävään.

 

Pauno Pojolaisen karitsa ja Kristuksen pää vaikuttavat koollaan ja oudolla materiaalillaan. Karitsa alkaa kuitenkin olla nykyihmiselle kaukainen vertaus sovintouhrista, vaikka se kristityille onkin ikiaikainen ihana Kristuksen vertauskuva. Kristuksen kasvoveistoksessa vaikutti eniten koko. Se ikään kuin kertoi kaikenkattavasta Kristuksesta ja sovituksesta.

 

Mutta silti katselen mieluummin Naantalin kirkon alttarilla olevaa pientä puista Kristuksen päätä, sen armahtavaa, levollista ilmettä.