Mitä me uskomme? Miten me uskomme? Miksi me uskomme? Taitaisin kiemurrella pitemmänkin aikaa, jos näihin joutuisin vastaamaan kylmiltäni, edes jollain tavalla.

Olen nähnyt Juha Jokelan Fundamentalisti-näytelmän kaksi kertaa. Ensin Tampereella, nyt Turussa.

Näytelmässä etsittiin edellä mainittuihin kysymyksiin vastauksia, päästiin pintaa syvemmälle monen epätoivoisen hetken ja huutamisen ryydittämänä. Ehkä nämä asiat eivät ylipäänsä aukea kovin hienovaraisella käsittelyllä.

Näytelmän loppupuolella ei-fundamentalisti-pappi toteaa sen jälkeen, kun fundamentalisti-tyttö oli heidän sana- ym. sotansa jälkeen löytänyt tiensä psykiatriseen sairaalaan selvittämään sitä kuka hän oikein on, siis pappi toteaa että

”kun mulle sanotaan, että mä oon saatanan työkalu.. niin niinhän mä itse asiassa olenkin, koska se haudattu raivo on just se saatana ja sen työkalu minäkin oon ihan liian pitkään ollu. Kiitos vaan. Nyt mä en halua enää yhtään missioo. Ei enää yhtään uskonnollista taistelua. Mä haluan käyttää elämäni johonkin muuhun. Mä haluan lähemmäs ihmisiä.”

Siinä kaksi ihmistä oli taistelun jälkeen alkanut löytää jotain olennaista itsestään. Mutta siinä tarvittiin tämä raju törmääminen. Suoja- ym. rakennelmat sortuivat ja ihmisen todelliset vaikuttimet alkoivat löytyä.

Taisteluja ei kannata pelätä uskon alueella.  Totuutta sinä tahdot salatuimpaan saakka (Ps 51:8).