En tiennyt itkeäkö vai nauraa. Vai kumpaakin. 

Eipä ole ennen tullut oltua kirkollisessa juhlassa, jossa kuulijat valuvat hiljalleen ulos paljon ennen juhlan päättymistä.
Vaikka itse arkkipiispa on paikalla.

 
Naantalin kirkko otettiin korjauksen jälkeen käyttöön. Juhlavasti. Oikein ylenmäärin juhlavasti, kun elettiin Musiikkijuhlienkin aikaa.
Musiikki oli mahtavaa, taidokasta ja runsasta. Sanalle oli parhaat mahdolliset puitteet. Presidentti Tarja Halonenkin juhlisti vielä läsnäolollaan tilaisuutta.
 
Ja sitten se sana ei kuulunut.
 
Äänentoistolaitteet oli juuri uusittu. Miksi ei kuulunut? Penkeissä suhistiin, että huonot laitteet. Vai oliko käyttäjistä kiinni? Ei osattu puhua oikealta etäisyydeltä. Tiedä häntä. Supinaksi meni ja juhlatunnelma tragikoomistui. Puhujat puhuivat ja väki kaikkosi.
 
Tuntoja purettiin vielä ulkosalla kahvikupin ääressä. Miksei meistä kukaan reagoinut ja mennyt etupenkkiin sanomaan, että sitä kauemmas ei kuulu?
Miksi kaikki ajateltiin vaan, että kyllä kai joku asianomainen hoitaa asian ja kärsitään nyt vaan siivosti. Mariantyttärien urhoollinen Sisar Janina käveli kyllä viimein kertomaan etupenkkiin, mutta siihen mennessä oli jo suurin osa menetetty. Eikä senkään jälkeen asia parantunut.
 
Meissä jokaisessa saisi olla varmaan enemmän siviilirohkeutta, että hoidettaisiin tällaiset tilanteet saman tien. Kirkon Herra ihan varmasti riemastuisi, jos joku meistä rohkenisi todeta ääneen, että haloo, tänne ei kuulu.