Oli kaunis kesäinen sunnuntaiaamu, kun kävelin Tukholman keskustassa Santa Klaran kirkkoon. Menin uteliaisuudesta. Olin kuullut, että siinä seurakunnassa on tapahtunut kasvuihme sen jälkeen, kun oli alettu rukoilla.

 Oli tavallinen kesäsunnuntain jumalanpalvelus, mutta kirkko oli täynnä. Meno oli vapaampaa kuin meillä, yksinlaulaja sai taputukset, saarnassa oli naurunhörähdyksiä herättäviä juttuja. Oltiin ikään kuin yhdessä mukavammin kuin meillä, ja kuitenkin kirkossa oli ihan yhtä pyhä olo.
 
Sain viime perjantaina tilaisuuden kuunnella Santa Klaran kirkkoherran esitystä siitä, miten ja mistä tämä seurakunnan kasvuihme oli alkanut. Carl-Erik Sahlberg oli Vivamossa kertomassa asiasta.
 
Hän oli aikoinaan tehnyt piispan pyynnöstä pappien kokoukselle laajan tutkielman, joka koski seurakuntien kasvua kristillisen kirkon lähetyshistoriassa. Selvityksen tuloksena löytyivät ne tekijät, jotka olivat tyypillisiä kasvavalle seurakunnalle. Meidän kirkossamme voitaisiin puhua aktivoituneesta seurakunnasta.
 
Rukous oli yksi näistä tekijöistä. Ja se oli se mikä Santa Klarassa sai asiat liikkeelle. Alettiin rukoilla yhdessä – tunti aamuin ja illoin, joka päivä! Mukana olivat niin seurakunnan työntekijät kuin maallikotkin. Alettiin tavallaan pitää tiiviimpää yhteyttä seurakunnan varsinaiseen työnantajaan.

Yllättäen tämä rukoukseen pistetty aika on kasvun ohella lisännyt työn tehokkuutta, parantanut työntekijöiden yhteyttä ja vähentänyt stressiä