Ihmisen elämää kuvataan monesti kulkemiseksi. Vaikka vain istuisi sohvannurkassa. No jossei itse kulje vaan on varannut istumapaikan, niin aika ainakin kulkee ja sitä kautta se elämäkin.

 
Elämän kulun mittaamista helpottaa kovasti vuosien mittaaminen. Ja vuodessa onneksi on eri vuodenajat, kaikki ei ole yhtä pötköä. Kirkkovuosi tuo vielä omat lisänsä: Se alkaa adventista, jatkuu Jouluun. Kevättalvi mene Pääsiäisen odotuksessa. Sitten tulee Helluntai, ja sitten alkaakin taas adventin odotus. Siihen on kyllä pitkä aika, mutta välissä oleva kesä auttaa asiaa.
 
On siis vuodenaikojen raamit ja kirkkovuoden raamit. Niissä raameissa on jo sisältöä ja vaihtelua tavallisen paljon. Elämä saa niistä mukavia lisämausteita. Ja aina on jotain mitä odottaa. Niin kuin nyt odotellaan kevättä, jäiden lähtöä Naantalin rannoilta. 
 
Luin tässä odotellessa Kari Enqvistin kirjaa, jolla on runollinen nimi Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat. On opettavaista lukea, mitä ajattelee ihminen, joka ei löydä mitään tarvetta Jumalan olemassaololle.
 
Enqvist on tietäväinen ja etevä kirjoittaja, sitä ei voi kieltää. Hänen fysiikan ilmiöiden kuvauksensa menivät meikäläiseltä autuaasti yli hatun. Mutta mielenkiintoisia olivat luonnontieteilijän näkemykset: ”Uskon ytimestä ei loppujen lopuksi löydy kuin tyhjyys, ajattelun musta aukko”. Hän sanoo, ettei ymmärrä mitä usko on, mutta silti tuntuu tietävän, mitä uskon ytimessä on.
 

Sitten Enqvist kirjoittaa: ”Olemme maistaneet hyvän ja pahan tiedon puusta… olemme kokeneet, että mysteereillä on ratkaisunsa ja että niiden ydin ei todista henkimaailmasta vaan luonnon mykkien lakien ylivallasta.” Tiede on todella ratkaissut aivan käsittämättömiä asioita, sellaisia, jotka ovat vuosisatoja olleet mysteereitä ihmiselle. Mutta mistäs ne luonnon lait ovat tulleet? Ettei vaan siellä luonnon lakien ytimessä olisi Joku…